Kuvailun kuvailua ja syvää huokailua

"Päihdehoitaja, mielenterveyshoitaja, sairaanhoitaja, lähihoitaja, lastenhoitaja, miehen hoitaja, henkilökohtainen hoitaja... Mitä vielä?"

Joku pyysi tarkentamaan tuota kuvailuani jonka kopioin ylle. Olen siis ensin opiskellut lähihoitajaksi ja koulutusohjelmanani oli mielenterveys- ja päihdetyö, sen jälkeen menin suoraan opiskelemaan AMK:iin sairaanhoitajaksi, erikoistuin psykiatriselle puolelle. Olen sen lisäksi ollut kouluttautumassa useissa eri mielenterveys- ja päihdetyön luennoilla, kursseilla, täydennyskoulutuksilla yms. Yksi vanhoista työpaikoistani tarjosi minulle ihan mielettömät kouluttautumismahdollisuudet ja hyödynsinkin niitä mahdollisuuksia aina kun kykenin. Kun laitoin blogin pystyyn, oli mieheni sairaslomalla polvileikkauksen jälkeen, meillä on myös yksi yhteinen lapsi joka on- sanotaan nyt vaikka että taaperoikäinen. Niistä tulee siis miehen hoitaja ja lastenhoitaja. Kun menin töihin olin hoitaja, kun tulin kotiin olin taas hoitaja. Sen lisäksi olen ihan lähihoitajan opinnoistani asti ollut erään mielenterveyskuntoutujan "Henk.koht hoitaja" tai lieneekö oikea termi vapaa-ajan avustaja. Hänen kanssaan näen kerran kaksi viikossa, hoidan hänen kanssaan asioita ja teemme yhdessä kaikenlaista kivaa, kuten käymme leffassa tai ostoksilla. Siitä tulee siis henkilökohtainen hoitaja, sillä nimellä hän minua aina kutsuu :D Siinä siis pientä tarkennusta mistä nämä nimikkeet oikein ovat lähtöisin.

Jouluvuorojen jälkeen vähän sellainen olo, että olisi kuume nousemassa. Kunnon työntekijä sairastaa vapaalla eikö niin? Huomenna alkaisi kolmen vapaan putki, mutta taidan viettää sen sängyn pohjalla. Toivotaan nyt että en. Voisin sanoa, etten ole koskaan ollut kahden työvuoron jälkeen näin poikki. En fyysisesti- vaan henkisesti. Kaksi päivää on rasittanut minua yhtä paljon kuin tavallisesti yksi työviikko. Olo on kaikinpuolin voimaton ja voi tätä huojentumisen määrää kun huomenna ei tarvitse laittaa kelloa soimaan. Oikeastaan viimeiset pari viikkoa on ollut ihan voimaton olo. Välillä se ilmenee fyysisenä kipuna, toisinaan sitä vain huomaa, ettei olekkaan osannut jättää työasioita töihin niinkuin pitäisi. Töissä on tapahtunut paljon ja olen vatvonut niitä asioita mielessäni myös kotona ollessani. Töissä sen sijaan ajatus karkailee, on väsynyt ja huono olla. Mutta nyt; nyt on todella huono olla. Miten voi samaan aikaan olla huojentunut ja rasittunut? Kuka tietää. Toivottavasti seuraavat päivät ovat rauhallisia. Saa olla vaan kotona.

Ja kuten arvata saattaa, olen tänä vuonna uudenvuoden töissä. Se se vasta on raskasta. Toisinaan nämä kaikki juhlapyhät saavat minut vihaamaan kalenterijuoppoutta. Kun on pakko juoda koska on uusivuosi, vappu, pääsiäinen, juhannus, joulu, syntymäpäivä, nimipäivä, PERJANTAI, LAUANTAI... Ja koska kalenterijuoppous on Suomessa niin päähän pinttynyt juttu, että meilläkin potilaat ovat jo alkaneet kuljettaa piilopulloja huoneisiinsa, jotta voi vuoden 2013 kunniaksi riipaista perseet! Niin ja vielä parempiin oloihin pääsee kun ottaa ensin iltalääkkeet, vähän rauhoittavaa, nukahtamislääkettä ja kolmiolääkkeitä kipuun, niin ja tietysti sen jälkeen kirkasta viinaa. Sitä oksennuksen määrää. Mutta mitä minä sitä nyt jo stressaamaan? Voisi näin TIISTAIN kunniaksi itsekin ottaa lasin viiniä; lasin tai kaksi.

Cougar townistakin tuttu "suurehko" viinilasi- mistä noita saisi tähän hätään?

24.12.2012 klo: 13-21 ... Töissä.

Hyvää joulua kaikille. Itselläni tämä aatto on kulunut töissä. Iltavuorossa. 13-21. Suoraan sanottuna vituttaa. Kotona lapsi ja mies, mutta äiti töissä. Vaikka lapseni on vielä sen verran pieni, ettei ymmärrä joulun päälle mitään, kyllä se itselle merkitsee ainakin jotain. Sen sijaan, että olisin ollut kotona siivoamassa, tekemässä ruokaa, syömässä ja joulufiilistelemässä- olin töissä jossa meitä hoitajia oli paikalla kolme, ja potilaita alle kymmenen. Kaikki potilaamme nukkuivat ja nuokkuivat läpi illan- me istuimme taukohuoneessa kahvia juoden. Oli niin turha olo, aika mateli ja ei ollut tekemistä. Harvoin sitä valittaa rauhallisesta työpäivästä, mutta tänään oli sellainen olo, että parempaakin tekemistä olisi.
Mutta olenhan minä tähän jo tottunut. Uudet vuodet, vaput ja juhannukset jäävät aika usein minulta väliin. Ja nyt olen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen töissä jouluaattona ja joulupäivänä. Sitä se on, itsepähän ammattini valitsin. Ihmiset eivät sairastu vain maanantaista perjantaihin, kello kahdeksasta viiteen, valitettavasti.
Tänään heräsin aikaisin. Sain aamulla siivottua jonkun verran, ripustelin muutamia jouluvaloja ja tein itselleni eväät töihin. Sitten pitikin jo lähteä kävelemään töihin. Bussit ei kulje ja koska asun ihan kävelymatkan päässä työpaikastani (no on tässä muutamia kilometrejä välissä) en viitsinyt taksiakaan tilata. Olen tähän asti ollut iloinen siitä, että on valkea joulu. Tänään kuitenkin pyrytti vaakatasossa päin naamaa koko matkan töihin. Tuli oikein epätoivoinen olo- "Miksen saa olla lapseni kanssa kotona, sisällä, lämpimässä? Miksi minun pitää olla pois jouluaattona?". Tuli surkea olo.

Niinkuin sanottu, töissä ei tapahtunut Mitään. Voisin laskea yhden käden sormilla ne kerrat kun joku tuli kysymään minulta apua jossain asiassa. Kaikki "omat" potilaani olivat kotilomilla, paperityöt olin hoitanut jo viime viikolla ja tekemistä ei yksinkertaisesti ollut! Olin psyykannut itseäni tätä aattovuoroa varten ajatellen, että ainakin mahdollistan potilaillemme kivan, hauskan ja iloisen jouluaaton. En kuitenkaan onnistunut siinä. Enkä myöskään onnistunut luomaan kivaa joulua omalle perheelleni. Kun pääsin töistä, kävelin saman matkan takaisin kotiin ja täällä minua odotti nukkuva lapsi ja mies. Niimpä kirjoitan blogia. Istun helvetti soikoon tietokoneella jouluaattona! En edes ole mikään perinteiden vaalija, enkä inhoa mitään niin paljon kuin sitä, että jouluhössöttäminen aloitetaan jo marraskuussa, mutta silti- tämä päivä tuntui pahalta. Ja pahin tässä on se, että huomenna on tiedossa samanlainen päivä. Iltavuoro, yli puolet potilaista kotilomilla, ja kun pääsen kotiin, on täällä jo väki nukkumassa.
Tällaisten joulujen jälkeen osaa arvostaa sitä, että saa jouluna olla perheen kanssa. Tai edes rauhassa, kynttilän valossa ja viinilasi kädessä. Osaa arvostaa sitä, että vuodessa on oikeasti yksi sellainen päivä jolloin saa olla kiireetön ja nauttia omasta olostaan niiden ihmisten parissa joista välittää. Tai mikäs siinä jos jouluna on yksin, silloin voi täysin siemauksin nauttia siitä, että saa tehdä mitä haluaa niinkuin haluaa ja hemmotella itseään hyvällä omallatunnolla. Joulu on nykyään täynnä stressiä lahjoista, ruuasta, vieraista, kuusesta, koristeista ja lapsista. Kun pitäisi osata vain olla, tarvitseeko sitä kuluttaa omat voimansa loppuun miellyttääkseen muita? Tarvitseeko joulun olla niin materialistinen ja pinnallinen?
Ensi jouluna minä olen vapaalla vaikka väkisin. Teen jotain yksinkertaista, mutta perinteistä ruokaa, koristelen talon vain muutamilla pienillä jutuilla ja ostan lahjat pienellä budjetilla. Ja olen koko päivän kotona, mieheni ja lapseni kanssa, ja mietin tätä hetkeä ja fiilistä mikä minulla nyt on. Ja ehkä muistan taas miten kaikki on täydellistä. Juuri niin täydellistä kuin minä annan sen olla.

Vaikka virallisesti tätä jouluaattoa on jäljellä enää reilu 10 minuuttia, voi kai sitä silti hyvät joulut toivottaa.

Hyvää joulua.

Vihaan tuota raiskattua lausetta.

Superia joulua!

...Mainostan liittoani..

Asioita joita en vain osaa

Tänään koin suorastaan hupaisia hetkiä kun yritin laittaa silmätippoja yhdelle potilaistani. Minulle tilanne oli aika tuskaisa, potilaani mielestä älyttömän hauska. Olin kuulemma huonoin tippojen laittaja ikinä. Aloin tässä sitten pohtimaan, että missä kaikessa oikeasti olen huono. Lähinnä hoidollisissa toimenpiteissä. Ja näitähän riittää!

- Verensokerin mittaus. Maailman yksinkertaisin asia MIKÄLI käytössä on verensokerinmittaukseen tarkoitetut välineet. Sen sijaan jos tilanne on samanlainen kuin entisellä työpaikallani, ja sormea pitää pistää "manuaalisesti" neulalla; mission impossible! En pysty satuttamaan toista ihmistä niin. Itse pelkään neulaa enemmän kuin mitään ja se, että sillä pitäisi survoa reikä toisen sormeen- ei onnistu. Kuitenkaan injektioiden laitto ei pelota? Hmm... Tervetuloa vastaanotolleni, pelkään enemmän kuin sinä!

- Haavahoito. Olen sairaanhoitaja, mutta olen unohtanut Täysin millainen lappu tulee mihinkin haavaan ja milloin pidetään sormea jäissä ja millon koholla. Ehkä tämä liittyy työpaikkavalintoihini, ei missään mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa ole avohaavoja. Ainakaan ole vielä ollut.

- Onko sinua joskus hoitanut hoitaja joka näprää ja näprää injektioita, neuloja ja ruiskuja? Saatoin olla minä! Sormet ja aivot eivät pelaa yhteen ja tässä tulos. Moni potilaani onkin kysellyt, että pelkäänkö injektioiden laittoa ja tahallani vitkastelen. En. En vain osaa!

- Toisen ihmisen puolesta vaatteiden valinta. Ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan.

- Syöttäminen. EIII


- Kynsien leikkuu. Nimimerkillä olen syönyt omia kynsiäni 10- vuotiaasta asti joten omaa kokemusta ei ole. Toisten ihmisten kynsien leikkuu päättyy aina verisesti.

- Kelan/sossun/ihan minkä vain viraston paperit, hakemukset, lomakkeet... Näitä täytyy aina silloin tällöin potilaiden puolesta/heidän kanssaan täytellä. En osaa. En ymmärrä vaikka aikuinen ihminen olen. Ja sanottakoon nyt sen verran, että esim. Mielenterveyskuntoutujien toimeentulohakemukset ja joulurahojen anelut ovat Paljon monimutkaisempia kuin ne perus opintotukilomakkeet. 

- Parranajo! Tämä on kyllä ihan paras juttu ikinä, mutta onnistuin läpäisemään lähihoitajan koulutuksen ja työharjoittelut ajamatta kenenkään partaa. Kostautui. Olen edelleen todella huono tässä ja stressaan sitä paljon, vaikka kertaakaan en ole kenenkään naamaa saanut ruvelle niin silti. Ei pysty.

Mitäköhän muuta? Ei tule mieleen. Kuitenkin vaikka koulutusta ja työkokemusta on aika rutkasti takana, törmään lähes päivittäin tilanteisiin joissa en vain osaa toimia. Toisaalta se tuo stressiä, mutta toisaalta se on yksi niistä syistä miksi tykkään hoitajan työstä- aina tulee uutta ja haastavaa vastaan!

Vaikutan huonolta hoitajalta... Sanotaan nyt vaikka näin, että vahvuuteni ovat psykiatrisessa työssä- keskustelu, luovat toiminnot, ryhmät ja kaikenlainen ohjaaminen. Olisin varmaan ihan hukassa sairaalassa.

Omille virheille on joskus hyvä nauraa? Osaan kyllä kuumeen mitata. Champion!

Hoitajan näkökulma: Korvaushoito

Tulipa tässä mieleeni mainita, että tekstini tulevat olemaan pitkälti mielenterveys- ja päihdetyötä koskevia, sillä niitä töitä olen eniten tehnyt ja teen parhaillaan. Tällä kertaa aiheena korvaushoito, ainoastaan sen vuoksi, että kuulin bussissa eilen, miten muutama rouvashenkilö puhui korvaushoidosta. Heidän "faktansa" olivat aika mielenkiintoista kuunneltavaa. Melkein teki mieli osallistua keskusteluun ja lyödä luulot pois. Niimpä ajattelin vähän kertoa siitä, mitä korvaushoito on, ja tietenkin puuttua sen epäkohtiin.

Mitä se on?
Korvaushoidolla tarkoitetaan opioidiriippuvaisille suunnattua hoitomenetelmää jolla pyritään parantamaan huumeiden käyttäjän elämänlaatua. Käytännössä se tapahtuu niin, että heroiinista tai muista opiaateista riippuvaiselle ihmiselle tarjotaan huumetta vastaavaa lääkettä, kuten buprenorfiinia tai metadonia, ja tämä saa päivittäisen annoksensa korvaushoitoklinikalta katukaupan sijaan. Käytännöt vaihtelevat kunnittain ja ovat kaiken lisäksi yksilöllisiä joten se miten käyttäjä saa korvauslääkkeensä ja milloin vaihtelee paljon. Korvaushoidon ja vieroitushoidon erona on se, että vieroitushoidossa tavoitteena olisi pysyä täysin ilman riippuvuutta aiheuttavaa ainetta ja lopputuloksena toivotaan päihteettömyyttä. Korvaushoidolla pyritään estämään vieroitusoireet "laillisilla huumeilla" ja näin ollen parantamaan huumeista riippuvaisen elämää ja vähentämään huumeiden käytön haittoja. Tämä on yhteiskunnalle merkittävä säästö, arviona on, että yhtä korvaushoitopotilasta kohden säästetään  vuodessa noin 45000 euroa. Miten? Korvaushoidon avulla huumeiden käyttäjän elämänlaatu paranee, hänen on mahdollista käydä töissä, sekä tämän läheisten kärsimykset loppuvat, tai ainakin lieventyvät. Hoitokierteet saadaan katkeamaan ja ihmishenkiä säästyy, onhan opiaattikuolemia vuosittain merkittävä määrä.
Mihin sitä käytetään, miksi sitä tarvitaan?
Kaikki heroiinia kokeilleet varmasti muistavat sen euforian tunteen minkä se tuottaa. Pelot, ahdistus, huolet ja kivut väistyvät ja tilalle tulee letkeä, huoleton, onnellinen, kevyt ja kaikenkaikkiaan Hyvä olo. Euforian tunne on voimakas ja houkutteleva- myöskin koukuttava. Keho tottuu heroiiniin jo muutamassa päivässä ja näin ollen toleranssi nousee = annosta on suurennettava. Ja suurennettava. Ja suurennettava. Tietenkään ensimmäisestä kerrasta ei jää koukkuun, mutta helppoa se on. Vieroitusoireet alkavat n. 12 tunnin kuluttua aineen ottamisesta. Vieroitusoireita ovat esim. hikoilu, vapina, ruokahaluttomuus, tylsyyden ja masentuneisuuden tunteet sekä tuskaisuus. Jos keho ei saa ainetta moneen vuorokauteen (Tämä silloin jos aiempi käyttö ollut pidempään päivittäistä) ilmenee kouristukset, oksentelu, ripuli, kivut... Ymmärrettävää on, että arki vieroitusoireiden kanssa kamppaillessa ei ole helppoa hommaa. Jos heroiiniriippuvainen tosissaan haluaa lopettaa käytön, se saattaa onnistua käyttämällä vieroitus- ja korvaushoitona heroiinin tapaan vaikuttavaa muuta opiaattia (Esimerkkinä e.m. bubrenorfiini ja metadoni). Nämä korvaavat opiaatit sitoutuvat samaan reseptoriin hermosolussa kuin heroiinikin, yksinkertaisesti se menee siis niin, että jos ihminen käyttää korvaushoidon aikana heroiinia, se ei vaikuta mitenkään. Näin ollen heroiinin käytöstä menee kaikki ilo. Korvaushoidossa korvaushoitolääke otetaan suun kautta, lääke imeytyy hitaasti eikä tuota suurta euforiaa, mutta pitää vieroitusoireet poissa. Näin ollen se mahdollistaa heroiiniriippuvaisen normaalin arjen. Toki korvaushoito vähentää myös suonensisäisen käytön haittoja, kuten tarttuvia sairauksia. Jos yksi Subutex maksaa Varsinais-Suomessa 60e ja mitä pohjoisempaan mennään, sen kalliimpaa, voi kuvitella millainen stressi riippuvaiselle on sen hankkiminen ja mitä lieveilmiöitä rahattomuus tuo tullessaan. Rikollisuus, varkaudet jne. Kaikki nämä jäävät pois korvaushoidon avulla.  Kunnollisella korvaushoidolla, johon kuuluu lääkehoidon lisäksi myös kuntoutusta, kolme neljästä käyttäjästä pääsee eroon huumeista.. Ainakin opiaateista.

Siinä niille jotka eivät nyt ihan tarkalleen tiedä mistä koko hommassa on kyse, ja niille jotka tietävät aiheesta vähän enemmänkin, saavat korjata yllä olevasta tekstistä kaikki virheet, itse kun en ole varsinaisessa korvaushoitotyössä ollut mukana joten virheitä saattaa olla. Ehkä.

Mitä mieltä itse olen asiasta?
On se totta, että korvaushoito on monelle narkomaanille paras asia ikinä. Vaikka korvaushoitoa on tarjottu Suomessa vuodesta 2000 (Vaai?) on käytännöissä edelleen parantamisen varaa, samon kuin ihmisten valistamisessa asiasta. Monella on aivan väärä käsitys koko hommasta, ja ennakkoluuloja on paljon.
Oma mielipiteeni on, että oikein tehtynä korvaushoito on hyvä hoitomuoto. Kuitenkin vierestä katsojana täytyy sanoa, että korvaushoitoa toteuttavia hoitoalan ammattilaisia kusetetaan ihan 6-0. Katukauppaan päätyy valitettavan suuri osa korvaushoitopotilaiden lääkkeistä. Mikä olikaan käytetyin opiaatti Suomessakin? Subutex. Ja mihin se on tarkoitettu? Korvaushoitolääkkeeksi. Toki Suomessa pyörivistä Subutexeistä pieni osa tulee korvaushoidon piireistä. Valtaosa tuodaan ulkomailta, kuten Ranskasta, ja myydään Suomessa kovaan hintaan. Eli yksi huono puoli on lääkkeiden joutuminen katukauppaan. Sen lisäksi huonoa on korvaushoidon totetuttaminen. Korvaushoitoon päästäkseen varmistetaan muutaman kuukauden ajan säännöllisten seulojen avulla, että kyseessä on nimenomaan opiaattiriippuvuus. Hoitoon päästyä seuloja tehdään edelleen jotta varmistetaan, ettei potilas käytä muita aineita. Jos käyttää, toisissa hoitopaikoissa se tarkoittaa hyvästejä korvaushoidolle ja toisissa paikoissa asialle ei tehdä mitään. Vähän saa poltella kannabista ja vedellä nappeja- mitäs siitä.... Tässä pitäisi selkeästi olla tiukka linja. Joskus 45-minuuttia tv-ohjelma näytti miten ronskisti korvaushoitolääkkeitä myydään heti klinikan ulkopuolella. Vaikka korvaushoidosta kertova jakso oli muutoin mielestäni vähän epämääräinen, tämä osa oli kyllä totta. Joissain hoitopaikoissa tähän puututaan ja joissain ei. Yllättäen näissä "lepsuimmissa" paikoissa hoidon avulla huumeista eroon pääsevien prosentti on lievästi sanottuna matala. Se, että korvaushoitojärjestelmää käytetään  häikäilemättömästi hyväksi, on mielestäni aika jännä juttu. Eikö huumeiden käyttäjät voisi vetää tässä asiassa yhtä köyttä ja antaa huumeista eroon haluaville mahdollisuuden kunnolliseen hoitoon? Hoitoon pääseminen on vaikeutunut huomattavasti sen jälkeen kun hyväksikäyttöä on tullut ilmi, sen lisäksi korvaushoitopotilaita leimataan yhteiskunnassa edelleen. Osaksi juuri siksi, että järjestelmän hyväksikäyttäjät ovat antaneet aivan loistavan kuvan koko systeemistä. Korvaushoidossa yksi iso "hoidollinen askel" on se, että potilaalle annetaan esimerkiksi viikon annokset kerralla ja näin ollen hänen kanssaan harjoitellaan vastuun ottamista ja hänelle annetaan mahdollisuus ansaita hoitajiensa luottamus ja toisinpäin. Tämä on oikeasti iso ja tärkeä osa korvaushoitoa ja sen etenemistä, mutta tämän askeleen ottamista pelätään, sillä epäilys on, että juuri näin lääkkeet päätyvät katukauppaan. Elikkä ne jotka ovat korvaushoidon asiakkaina, mutta jakelevat omia lääkkeitään pitkin kyliä- Shame on you! Teidän takianne kanssatovereidenne hoito hidastuu ja tärkeitä osia jätetään jopa kokonaan pois. Onhan se korvaushoidossa olevalle ihmiselle aivan eri asia käykö hän esim. terveyskeskuksessa hakemassa lääkkeensä joka aamu vai kerran viikossa. Mitä harvemmin hän joutuu siellä ravaamaan, sitä normaalimpi arki hänellä on. Sen lisäksi omasta mielestäni korvaushoito on edelleen liian "kylmää". Toki joillekkin riittää se, että saavat lääkkeensä ja se siitä, mutta monet tarvitsisivat arjessa selviytymiseen tueksi keskustelua, aktiviteetteja ym. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi olla joku Subutex askartelurinki vaan ihan normaalia aktiivista hoitokontaktia. Kun käyttäjä kuitekin haluaa kokonaan irti huumeista, se tarkoittaa usein myös kaveripiirin vaihtoa -> yksinäisyyttä. Itse olen ollut päihdehoitoloissa ja kuntoutuskodeissa töissä, ja niissä olen törmännyt korvaushoidon asiakkaisiin. Tapaamieni korvaushoitolaisten korvaushoito päättyi poikkeuksetta aina "onnellisesti" ja uskon, että osasyynä on nimenomaan se, että heillä oli jatkuvasti seuraa, tekemistä, juttukaveria jne. Kun korvaushoitolainen asuukin kotonaan ja kaikki kaverit ovat huumeiden käyttäjiä (= Ymmärrettävästi näiden kanssa ei oikein halua houkutuksen riskin vuoksi olla) on arki paljon yksinäisempää.

Kaikenkaikkiaan mielestäni korvaushoidosta pitäisi puhua ja kertoa enemmän jotta ihmisten typerät ennakkoluulot ja vääristyneet mielikuvat saataisiin pois. Kyllä korvaushoitolaisilla on muutenkin ihan tarpeeksi rankkaa, ilman meidän muiden leimaamistakin :) Sen lisäksi sitä pitäisi tarjota enemmän, niin moni haluaisi irti heroiinista ja turhauttavinta ehkä onkin, että hoitomuoto on olemassa, mutta sitä ei kaikille tarjota.

Thank you good night!

Hoitajana olemisen plussat ja (pitkät) miinukset

(Tämä nyt ei varsinaisesti kiinnosta varmaan muita kuin hoitajaksi aikovia ihmisiä)
Kaikki lähti tällä kertaa liikkeelle tästä:

"Voisitko tehdä postauksen siitä mitkä ovat hoitajana olemisen hyvät ja huonot puolet? Olen itse hakeutumassa lähihoitajaksi ja mistään ei löydy tietoa aiheesta. Itselleni tekisi todella pahaa hoitaa esim. prostituoitua sillä itse olen itsensä myymistä vastaan ja kannatan ehdottomasti lakia joka kieltäisi prostituution suomessa kokonaan. Väkisinkin tulee mieleen, olisinko huono hoitaja kun en kykene ajattelemaan yhtä neutraalisti kuten esim. sinä."

Ensinnäkin, hoitajana tulee aivan varmasti useasti vastaan tilanne jossa potilaasi on tehnyt/tekee jotain mitä itse et voi hyväksyä. Tärkeää onkin omaksua, että voit hyväksyä ihmisen vaikket hyväksyisi tämän tekoja. Ihmistä ja elämää tulee oppia kunnioittamaan ja arvostamaan, muuten inhimillinen työ muuttuu mahdottomaksi. Esimerkiksi, potilaanani on ollut ihminen joka oli murhannut läheisensä. En tietenkään hyväksy toisten ihmisten tappamista, mutta hänet ihmisenä pystyin hyväksymään- teot olivat asia erikseen. Omat arvot ja periaatteet täytyy osata sivuuttaa, tai ainakin edes yrittää olla vastaanottavainen toistenkin aatteille. Nämä ovat asioita joihin oppii kun työtä tekee, ihmisiä kohtaa jnejne. Se on ammatillisuutta joka kasvaa opiskelujen ja työkokemuksen kautta. :)

Mutta, entäs ne muut plussat ja miinukset? Tällä hetkellä vitutus on niin suuri, että on vaikea edes yrittää miettiä niitä positiivisia puolia- joten en edes ala kirjoittamaan mitään ympäripyöreitä hyviä puolia. Raaka totuus.. Miinukset ensin!
- Hoitaja joutuu tekemisiin ihmiseritteiden kanssa. Uloste ja virtsa ovat ehkä ne ilmiselvät, mutta myös kuola, räkä, lima ja veri. Hilse, vaikku, rähmä... Oksennus. Kukaan ei voi väittää pitävänsä tästä. Mutta siihen tottuu.
- Hoitajana sinua pidetään yhteiskunnassa paskana. En tiennyt tätä kun aloitin opiskeluni ja olin shokissa kun ensimmäisiä kertoja koin oikeaa halveksuntaa siitä, että olin lähihoitaja. Tai, että halusin lähihoitajaksi. Ehkä tämä liittyy palkkaan ehkä ei. Ihmiset ajattelevat, että lähihoitajaksi pääsee kuka vaan ja siihen pystyy kuka vain joka ei jaksa opiskella mitään "Oikeaa ammattia".
- Palkka. Lähihoitaja tienaa työn kuvaan nähden vähän. Työ on henkisesti ja fyysisesti äärettömän rankkaa - se ei toki näy palkkakuitissa. Opiskelet 3,5 vuotta lisää ja olet sairaanhoitaja. Edelleen tienaat liian vähän. Opiskelet neljä vuotta ja olet terveydenhoitaja... Sama jatkuu.
- Hoitajana sinua haukkuvat muut ihmiset, potilaasi, potilaidesi omaiset ja... Oikeastaan kuka vaan. Kovaa kuorta pitää kasvattaa, sillä hoitajia haukutaan. Koita siinä sitten olla ylpeä ammatistasi.
- Hoitajana (ainakin minä) olen jatkuvasti tekemisissä asioiden kanssa joissa riskeeraan oman terveyteni. Esim. Injektioiden anto, aggressiiviset/ uhkaavat tilanteet, tarttuvat taudit jne.
- Stressi, kiire, uupumus, väsymys, vuorotyö, fyysiset työtehtävät, henkisesti rankat asiakkaat, turhautuneisuus, vitutus, aliarvostelu, kyseenalaistaminen, hymyily kun ei hymyilytä, "Hoitsu" -nimitys joka saa miehet pervoilemaan, naisvaltaisuus alalla, työpaikkojen budjettiongelmat = leikataan hoitajien hyvinvoinnista, oikeasti vaikeat opiskeluajat ja harjoittelut.... Lista on loputon!
Plussat?
+ Työllistyneisyys. Itse olen ainakin aika pitkälti saanut valita mihin menen töihin.
+ Laajat erikoistumismahdollisuudet. Kaikkea löytyy sairaalasta päiväkotiin asti.
+ Hyvät mahdollisuudet työllistyä ulkomailla, hoitajia tarvitaan kaikkialla.
+ Saa toimia ihmisten kanssa. Tämä on tietysti plussaa vain jos siitä pitää
+ Ei liikaa toimistötyötä, työpäivät ovat täynnä tekemistä ja ainakin omasta mielestäni työpäivät menee nopeaan kun saa tehdä jotain käsillään.. Ja jaloillaan.. Ja selällään.
+ Onhan se antoisaa kun saa auttaa muita ihmisiä ja leikkiä supersankaria silloin tällöin.

Kysymys jota usein kysytään on, kadunko sitä että hakeuduin hoitajaksi? En. Se on ainoa asia jota enää voisin kuvitella tekeväni. Toki siinä on huonoja puolia. Paljon. Toki välillä turhauttaa, kuten sinä päivänä kun laitoin tämän blogin pystyyn, mutta pääasiassa tämä on siedettävää työtä ja pitää jalat maassa. Olin itse 15 kun aloitin opiskeluni lähihoitajaksi, muut kaverit menivät lukioon. Voisin väittää, että kasvoin henkisesti muutamassa vuodessa niin paljon, että kaverit alkoivat näyttää lapsellisilta. Toki heitä, tulevia ylioppilaita, arvostettiin enemmän, mutta itse olin oppinut elämästä niin paljon ja nähnyt muutamassa vuodessa enemmän kuin osa heistä vieläkään on nähnyt, että ei siitä voinut olla kuin iloinen.
Jos voittaisin lotossa kävisinkö silti töissä? Ehkä satunnaisesti. Juuri sen takia, että tämä työ jos mikä pitää jalat maassa ja opettaa.

Sille joka alunperin kysymyksen lähetti, toivottavasti tämä selvensi asiaa edes hieman :)

Hoitajan näkökulma: Prostituutio, huoraaminen, itsensä myyminen

Huora, lutka, portto, jakorasia, ilotyttö... Kiertopalkinto? Termit joita nykyään valitettavasti käytetään kuvaamaan ihmisiä jotka eivät sanan oikeaa merkitystä vastaa. Teinipojat haukkuvat huoriksi teinityttöjä, ja tytöt keskenään toisiaan. Sanan oikea merkitys on kuitenkin paljon syvempää kuin pelkästään itsensä myyminen, tai vauhdikas seksielämä. Olen hoitanut jonkun verran ihmisiä jotka ovat joutuneet elämäntilanteensa vuoksi myymään itseään. Useimmat potilaani ovat olleet naisia, toki myös miehiä. Harvasta heistä näki päälle päin mitä he työkseen tekivät, he olivat aivan tavallisen näköisiä ihmisiä, toiset opiskelijoita, toiset vähän vanhempia joista olisi päälle päin voinut ajatella tekevän jotain hyväpalkkaista työtä. Hienot vaatteet, siisti olemus ja hyvät käytöstavat. Olin yllättynyt kun ensimmäisen kerran sain potilaakseni huoran, itselläni, kuten monella muullakin, oli aikamoiset ennakkoluulot jotka liittyivät nimenomaan ulkonäköön. He osasivat peittää asian hyvin. Oli tietenkin niitä tapauksia joista näki heti mitä he ammatiltaan olivat.

Mitä mieltä itse olen huoraamisesta, kun sitä olen jonkun verran nähnyt? Useimmissa tapauksissa itsensä myymiseen Joudutaan tai Päädytään. Harva ikinä sanoi minulle, että olisi tarkoituksella hakeutunut ammattiinsa. Omasta mielestäni se oli tietenkin surullista, nuoret opiskelijatytöt olivat turtuneita tunne-elämässään eivätkä kyenneet lopettamaan; helppoa rahaa. Sääliksi kävi niitä jotka olivat ammatin varjopuolena kokeneet väkivaltaa tai joutuneet raiskatuksi. Voiko huoran raiskata? Kyllä voi. Erityisesti nuoret naiset jotka rahoittivat itsensä myymisellä opiskelujaan olivat kuitenkin saaneet pääasiassa herrasmiesmäistä kohtelua. Oli tarjottu illallisia, silitetty päätä, halailtu ja osoitettu välittämistä. Naiset hakivat asiakkailtaan sitä välittämisen ja läheisyyden tunnetta jota eivät muualta, syystä tai toisesta, saaneet. Heidän vakituiset asiakkaansa kohtelivat heitä kuin kukkaa kämmenellä, mutta ihastua ei saanut. Kuinka moni pystyisi tähän, ja mitä se tekee ihmismielelle? Voin kertoa, että lopulta kun aikaa oli tarpeeksi kulunut, nämä naiset olivat rikki, haavoittuneita ja kykenemättömiä oikeisiin suhteisiin. He kun olivat jo nuorella iällä tottuneet vain esittämään niitä tunteita joita heidän asiakkaat halusivat; nautinto, halu, välittäminen, tyytyväisyys... Kun kysyin heiltä miltä heistä tänään tuntuu, he eivät osanneet vastata.
Tietenkin tulee nyt ottaa huomioon, että prostituutiota harjoittavista ihmisistä pieni osa hakeutuu "hoitoon", joten suuri osa ei joko kehtaa tai ei tunne tarvetta puhua asioistaan kenellekkään. Niimpä ne jotka hakeutuvat hoitoon, eli ne joiden pohjalta perustan mielipiteeni, ovat erittäin huonossa jamassa. On paljon prostituoituja jotka tekevät sitä vain silloin tällöin eikä itsensä myyminen vaikuta heidän tunne-elämäänsä oikeastaan mitenkään, eikä työ aiheuta heille traumoja.
Itsensä myymiseen liittyy paljon ennakkoluuloja, itselläni heitä kohdanneena, ei tulisi ikinä mieleenkään haukkua heitä tai heidän ratkaisujaan. Toki olen myös ihmisenä sellainen, että mielestäni jokainen saa omalla kehollaan tehdä mitä haluavat, mutta silti- kyllä jokaisen joka järjellä osaavat asiaa ajatella tulisi ymmärtää, että heidän tilanteensa ei ole haukkujen arvoinen. He tietävät kyllä itsekin mitä mieltä muut ihmiset ovat. Sen sijaan ostajat... Miksi he säästyvät haukkumiselta ja kieroilta katseilta? Ostajat ovat kolikon toinen puoli, ilman heitä ei olisi prostituutiotakaan. Huora harvoin on parisuhteessa, mutta ostajat rikkovat parhaimmillaan lain lisäksi myös uskollisuutta.
Ja mitä lakeihin tulee? Suomessa prostituutio on sallittua, mutta paritus sekä seksin osto parituksen tai ihmiskaupan uhreilta on kiellettyä. Prostituoitujen kanssa keskusteltuani mieleeni on jäänyt hyvin yksi asia, useimmat heistä ei koe vaaraa rikollisjärjestöjen saralta, sen sijaan heidän elämäänsä haittaa Huoran leima joka myös osaltaan nostaa kynnystä hakeutua esim. poliisin tai lääkärin juttusille. Suomessakin ollaan pohdittu, tulisiko seksin myyminen kieltää kokonaan, tämä(kin) on asia jossa kieltolakien seurauksia ei olla ajateltu yhtään. Niistä maista joissa seksin myyminen ja osto on kokonaan kielletty löytyy karua faktaa siitä, miten se on vain lisännyt prostituutiota ja etenkin sen lieve ilmiöitä. Jos prostituutio olisi laillista, voitaisiin taata seksiä myyville kunnon turvallisuus työntekoon ja työterveyshuolto, sekä tietenkin periä veroa. Lakimuutos vaatisi meiltä muilta ihmisiltä myös asennemuutoksen. Maailman vanhin ammatti on ammatti siinä missä muutkin. Lisääntyisikö ihmiskauppa laillistamisen myötä? Jaa-a sitä en osaa sanoa. Arvelisin, että ei, pitemminkin sitä olisi helpompi valvoa ja seurailla- sekä tarvittaessa puuttua asiaan.
Kuitenkin haluaisin kertoa niistä muutamista joita olen kohdannut, jotka hakeutuivat alalle tarkoituksella, ilman elämäntilanteen tuomaa painostusta tai edes lapsuudessa koettuja traumoja jotka olisivat madaltaneet kynnystä ryhtyä myymään itseään. Syy miksi hoitajana olen kohdannut tällaisia ihmisiä niin vähän on varmasti se, että heille itsensä myyminen on ollut valinta joka ei ole tuonut suurempia tunnontuskia tai häpeää. Nämä ihmiset kertoivat ammatin hyviksi puoliksi (ja samalla ehkä valintaperusteiksi) seuraavia; He saivat myymällä itseään parempaa palkkaa kuin mitä koulutusta vastaavasta työstä olisivat saaneet, he saivat toimia omilla ehdoillaan, he saivat toteuttaa niitä fantasioitaan mitä eivät parisuhteessa kehdanneet, he saivat päivittäin seksiä sekä tietysti "bonuksena" heille tarjottiin illallisia, kylpyläreissuja jnejne. Täytyy heillekkin hattua nostaa, sillä itse en ikinä pystyisi moiseen.
Juttelin erään ystävättäreni kanssa aiheesta ja hän hämmästeli omaa "positiivista" suhtautumistani asiaan. "Eikö sinua pelota että oman miehesi kynnys pettää laskisi?" Siis mitää!? Keskustelupalstoja selatessani huomasin monen muunkin "vaimokkeen" olevan samaa mieltä. Omasta mielestäni jos mieheni haluaisi pettää, hän tekisi sen joka tapauksessa oli bordelleja tai ei. Ehkä jopa mieluummin haluaisin, että mieheni pettäisi minua jonkun huoran kanssa jonka voisi kuitenkin ajatella vain tekevän työtään, kuin että hän aloittaisi suhteen jonkun toisen naisen kanssa. Sen lisäksi onkohan parisuhde ihan terve jos pitää pelätä kumppanin pettävän jos tarjontaa vain on? Hoh tiedä noista.
Loppukevennyksenä lause jonka eräs potilaani joskus sanoi;

"Prostitution is illegal, unless you're holding a video camera"

Miksi en kykene työskentelemään vammaisten kanssa?

On yksi "asiakastyyppi" joiden kanssa en kykene työskentelemään. Vammaiset. Erityisesti kehitysvammaiset. Mutta myös liikuntavammaiset tai muuten vain vammautuneet. Luokitellaan tähän ryhmään nyt myös esim. MS- tai ALS-potilaat.
Kyse ei ole omasta kapeakatseisuudesta, epäammattimaisuudesta tms. Jokaisella hoitajalla on omat rajansa, monella meistä se raja näkyy asiakaskunnassa. Tiedän hoitajia jotka eivät ikinä lähtisi hoitamaan päihdeaddikteja, silti itse kykenen siihen. Itse en kykene olemaan vammaisten kanssa, toiset pystyvät. Ennen kuin olin tehnyt töitä vammaisten kanssa päivääkään, monet sanoivat minulle miten antoisaa ja ihanaa vammaisten kanssa työskentely onkaan. Ei ole. Ei minun mielestäni.

Mutta miksi ei? Ensinnäkin, olen kyllä tehnyt heidän kanssaan töitä aika monimuotoisesti. Opiskeluaikoinani olin 5 viikkoa työharjoittelussa vammaisten parissa, ja sen jälkeen tein noin puolisen vuotta töitä sijaisena heidän kanssaan. Tämän lisäksi olin mukana erään järjestön toiminnassa joka ajaa mm. MS-potilaiden etuja. Eli yritystä löytyy! Suurin syy kykenemättömyyteeni on se, että koen itseni jotenkin "parempikuntoiseksi" kuin heidät jonka vuoksi joudun valikoimaan sanojani liikaa, ja koen sääliä. Ei pyörätuolissa olevalle vain kehtaa sanoa, että "Juoksen nopeasti hakemassa avaimet", "Odota tässä niin minä menen", "Kylläpä portaat väsytti", okei ehkä jo ymmärsitte. Vastaani tuli koko ajan tilanteita joissa punastelin mainitessani jotain kävelemisestä, juoksemisesta tai vastaavasta ja sain harkita sanojani todella tarkkaan, vaikka toisaalta ei heitä (ainakaan suurinta osaa) haitannut vaikka puhuisin jaloista. Itselläni päässä vippasi. No tämä oli vasta pyörätuolipotilaiden kanssa tapahtuva kommunikaatioongelma, entäs sitten kun on ihminen joka ei pysty liikuttamaan muuta kuin silmiiän, "Otatko mehua.. Ainiin et voi puhua". Tai entäs sokeiden kanssa keskustelu? "Kumman näistä paidoista haluat... Hups". Se oli ihan kamalaa! MUTTA, siitä pääsi yli kun oppi tuntemaan asiakkaat, sen jälkeen tulikin seuraava ongelma. Sääli. Erityisesti liikuntavammaisten kanssa työskentely sai minut monesti itkemään. He olivat ehkä olleet elämänsä huipulla, vasta valmistuneita, kauneuskilpailujen voittajia, viimeisillään raskaana ja jonkun onnettomuuden vuoksi menettäneet elämässään hetkellisesti paljon, ja pysyvästi jotakin. Liikuntavammaisten parissa on oman kokemukseni mukaan myös enemmän alkoholiongelmaa ja masennusta. Jouduin useasti tilanteisiin joissa asiakkaani anoivat, että esim. työntäisin heidät alas parvekkeelta, sillä heidän elämänsä ei ollut elämisen arvoista. Mikä minä siihen olen sanomaan, että oletpas? Itse kun niin vakaasti uskon siihen, että ihminen saa itse päättää kohtalostaan, mutta näillä ihmisillä se oli täysin mahdotonta, jotkut heistä eivät saaneet päättää yhtään mitään.
Kun sitten kuulin jatkuvasti näitä kamalia tarinoita siitä, miten asiakkaani olivat vammautuneet, aloin työajan ulkopuolella hysterisoida. Ulkona ollessani ajattelin vain sitä, että kohta jään auton alle, aloin soittelemaan jatkuvasti poikaystävälleni hänen olinpaikkaansa ja ylipäätään oliko hän hengissä, aloin tarkkailemaan itsessäni kaikkia merkkejä jotka saattaisivat viitata esim. MS- taudin ensioireisiin. Suoraan sanottuna sekosin. Työpaikallani aloin arvostaa näitä ihmisiä todella paljon, he jotka olivat menettäneet niin paljon, jaksoivat uskoa itseensä ja elivät niin normaalia elämää kuin mahdollista, olivat paljon vahvempia kuin minä itse. He uskalsivat mennä ulos pyörätuolissa, ruokalappu kaulalla ja kuola poskella. Itse en aikoinaan uskaltanut mennä ulos ilman meikkiä- mitä helvettiä! Nämä ihmiset ovat supermiehiä/naisia!
Oma arvostukseni oli jossain kohtaa katossa, ja sitten kohtasin uuden ongelman. Narsistit, egoistit ym. Työpaikallani oli järjetön määrä ihmisiä jotka saivat jotain kiksejä siitä, että olivat parempia kuin asiakkaansa. He alistivat tarkoituksella näitä ihmisiä ja nauttivat siitä kun saivat huokaillen tehdä heidän puolestaan asioita. Se oli aika pitkälti viimeinen niitti. Oma hysteriani, sääli, kommunikaatiovaikeudet ja siihen päälle idiootteja työkavereita. Juttelin erään toisen hoitajan kanssa joka on tehnyt lähemmäs kahtakymmentä vuotta töitä vammaisten kanssa ympäri Suomea. Hän kertoi huomanneensa saman jo ihan uransa alkuvaiheessa. Ilmeisesti vammaiset ovat helppo kohde ihmiselle joka haluaa kokea ylemmyyttä. Järkytyin.
Työni heidän kanssaan oli vaikeaa monesta muustakin syystä. Se on fyysisesti erittäin raskasta; nostelu, kääntely, työntäminen ja siirtäminen teki pahaa selälle. Sen lisäksi, on pakko myöntää, kyllä minua välillä oksetti heidän kuolaaminen, pakkoliikkeet, nielemisvaikeudet ja epäselvä puhe jota tuottaessa he sylkevät naamaasi ruuanjäämiä. Huono hygienia, paskan ja kusen haju kaikkialla ja käsihygieniasta ei ole tietoakaan. Mutta minkäs he sille voivat, huono hygienia on ehkä, ainakin joissain tapauksissa, lähinnä hoitajien vika.

Joka tapauksessa tämä on yleisesti ottaen sellainen asia josta jotkut hoitajatkin häpeilevät puhua. Hoitajan kun olisi tarkoitus kyetä olemaan superihminen joka kykenee työskentelemään kaikkien ihmisten kanssa! Jos ihminen kykenisi työskentelemään kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaississa olosuhteissa, hän ei olisi enää inhimillinen. Epäinhimillinen hoitaja sen sijaan ei kuulosta hyvältä. Kyllä meillä kaikilla on joku raja jota on vaikea ylittää, mutta ei sitä silti pidä kainostella sanoa ääneen!
Millaisten ihmisten kanssa Sinä et pysty työskentelemään?

Työyhteisöjen syyttelevä sormi-ilmiö

Työkokemukseni pohjautuu lähinnä sosiaali-ja terveysalojen piiriin. mutta olen kuitenkin ollut töissä myös kahvilassa ja kauppojen kassoilla. Kaikissa työyhteisöissä joissa olen ollut harjoittelijana tai työntekijöinä on ollut sama ilmiö; syyttelevä sormi. Vuosien mittaan olen Todella kypsynyt siihen. Todella.

Viimeiset pari päivää nykyisellä työpaikallani on ollut kauhea sota. Sanotaan vaikka, että kyseessä on tapahtuma jolle kukaan ei voinut mitään ja joka on tapahtunut jo aikaa sitten. Pari päivää sitten joku oivalsi ääneen, että hetkinen, mehän emme koskaan saaneet tietää kenen VIKA se oli, että näin tapahtui. Ja nyt sitten ollaan pari päivää soudettu asian kanssa suuntaan jos toiseen, vaikka kaikki ovat (ainakin toivottavasti) jo alusta asti tienneet, ettei ketään syyllistä ole. Ehkä enemmänkin nyt tapellaan siitä, että kenen syy se oli eniten, tai kuka oli lähimpänä syyllistä. Itse en onneksi liity asiaan millään tapaa, ja koska oma mielipiteeni on alusta asti ollut se, että en lähde mukaan koko juttuun, ei minua ole siihen myöskään (ainakaan vielä) liitetty. Mutta kyllä se vierestä katsominenkin rasittaa. Kun etsitään sitä, että kuka voisi mahdollisesti ehkä jopa melkein suunnilleen olla SYYPÄÄ ja sitten asetutaan kuppikuntiin, että kuka on kenenkin puolella ja ketä on mitäkin mieltä. Niin ja sen jälkeen sitten haukutaan toisia siitä kenen puolella he ovat. Aikuiset ihmiset!
Tämä ilmiö, jossa syyllistä etsitään jokaisesta tilanteesta, korostuu mielestäni varsinkin naisvaltaisilla aloilla. Vaikka tällaiselle yltiöfeministille tekeekin pahaa myöntää, niin bitches are bitches. Ja kun kymmenen narttua laitetaan tekemisiin toistensa kanssa lähes päivittäin, ja he joutuvat keskenään ratkomaan ongelmia, niin mitä voi olettaa? Niimpä niin.
Mutta minkä takia syyllisiä pitää löytää joka tilanteesta? Kun vahinko on jo tapahtunut niin mitä helvetin väliä sillä on, kuka teki väärin ja miten. Ja okei, jos se jonkun oloa helpottaa, että syyllinen löydetään, niin täytyykö kaikkea sitä buustata vielä selän takana puhumisella, haukkumisella, riitelemisellä ja puolien valitsemisella. Tämä on asia jota en oikeasti vain ymmärrä. Tai itse asiassa ymmärrän- lapsien ja nuorten kohdalla. Kouluissa ja päiväkodeissa. Mutta en työpaikoilla, aikuisten ihmisten keskuudessa.

Elikkä siis, tilanne on edennyt siihen, että syyllinen on löydetty ja puolet on valittu. Tähän meni meillä siis muutama päivä. Tänään sitten oli se hetki kun kaikki välttelivät toisiaan, pysyivät omissa turvallisissa kuppikunnissaan joissa voivat vapaasti olla samaa mieltä siitä, että juuri Neiti.X on syypää tilanteeseen sekä vittuilivat hiljaa. Hiljaa vittuilu? Se on sitä kun kaikki tietävät, että kyseessä on vittuilua, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Kyseenalaistamista, ääneen pohtimista jnejne. En malta odottaa mitä huominen tuo tullessaan! Josko vaikka oltaisiin päästy asian yli? Vai kuinka monta vaihetta tässä vielä tulee? Etsitäänkö nyt vielä sitä, että kuka on vähiten syyllinen? Suorastaan arjen sankari siis! En viitsi tätä tämän hetkistä riidanaihettamme ottaa tähän käsittelyyn, sillä se on niin "erikoinen", että työkaverini tunnistaisivat itsensä ja toisensa siitä varmasti (Siitähän soppa syntyisi kun alettaisiin syyttelemään toisiaan tämän blogin pitämisestä hih), mutta otan esimerkikkinä erään vanhalla työpaikallani sattuneen tilanteen;
Oli käynyt niin, että eräälle potilaalle oli syntynyt selkään painehaava. Painehaavahan syntyy lähinnä vuodepotilaille, yleensä huonon asentohoidon ja hygienian vuoksi, ja ne pistetään yleensäkin hoitajien piikkiin. Noh, kyseinen potilas oli kuitenkin melko hyväkuntoinen joten painehaavan syntyä ruvettiin oikein urakalla selvittämään. Myös se sotki soppaa entisestään, että haava oli levinnyt aika suurelle alueelle ilman, että kukaan oli sitä huomannut. Entinen työpaikkani sekosi asiasta täysin ja järkevän asian selvittämisen sijaan homma ampui yli ja pahasti. Alettiin etsiä vanhoja suihkutus-listoja, jotta selviäisi ketkä olivat kyseistä potilasta suihkuttaneet ja heidän taitojaan hoitajina aleettiin kyseenalaistamaan, sillä "Olisihan hoitajan kuulunut tarkkailla potilaan koko kehoa suihkutuksen yhteydessä", no joo tottahan se on. Omaisille asiaa suurenneltiin tiettyjen henkilöiden toimesta ja alettiin "ääneen pohtimaan" sitä, ketkä hoitavat asentohoidon parhaiten. Ihan naurettavaa! Kyseessä oli kuitenkin asia johon ei ollut yhtä syyllistä, siinä oli monella hoitajalla tapahtunut laiminlyöntejä ja ennemmin siitä oltaisiin voitu syyttää kiirettä ja stressiä, sekä katsoa peiliin, kuin etsiä yhtä syyllistä. Asia ei tietenkään koskaan "selvinnyt" mutta tappelu laimensi työilmapiiriä huomattavasti.
Eräs fiksu työnohjaaja joskus sanoi, että syyttävä sormi-ilmiö on usein liitännäinen siihen, että halutaan laittaa työntekijöitä paremmuusjärjestykseen. Itse ajattelen, että syyttävä sormi-ilmiö on ainakin hoitoalalla Hyvin yleinen, ja ehkä siksi, että hoitajien "taitotasoa" on vaikea mitata. Ei ole mitään suoritusmittareita joilla selviäisi kuka on paras hoitaja, joten paremmuusjärjestystä luodaan käytännön-, sekä ongelman ratkaisu-tilanteissa.

Huomisesta tulee uuvuttava siis menen nukkumaan->

-Nn

Omaisten vierailupäivä, hoitajien vitutusviikko

Olipas mukava yllätys tulla viikonlopun jälkeen katsomaan blogin tilannetta kun kävijämäärä oli kuusinkertaistunut aikaisempaan :D Ymmärrettävää toki kun aihe oli mikä oli ja blogi muutenkin vasta niin "aluillaan". Silti. Hymyilyttää! Kiitos tietysti niillekkin jotka kommentoivat, joku ehti tuossa päihdehoitajien työtä kiitelläkkin, mutta ennen kaikkea kaikenlainen kannanotto on mielenkiintoista luettavaa :)

Eräs ystävänikin oli vaivautunut lukemaan perjantaina kirjoittamani tekstin ja kertoi huolestuneena, että oli nyt saanut sellaisen käsityksen, että olen joku kannabiksen puolesta puhuja... Jos joku muukin nyt sai tällaisen kuvan niin sehän ei ollut kirjoitukseni idea- mielestäni olin kyllä aika selkeä tässä.

Sitten aiheeseen joka tänä viikonloppuna pisti päätänsä esiin työpaikallani. Omaisten vierailupäivä. Tällä hetkellä olen siis töissä mielenterveysongelmaisten hoitokodissa ja omaisten päivä on ainakin meillä aina sellainen jännityksen paikka ja mieluiten olen silloin vapaalla. Miksi? Koska ne ovat äärettömän vittumaisia päiviä. Ainahan omaisia on vierailemassa, mutta se on päivä jolloin aika pitkälti kaikkien asukkaiden omaiset tulevat paikalle samaan aikaan. Pomon mielestä se on loistava tilaisuus näyttää omaisille  miten virikkeellinen, aktiivinen ja voimaa antava hoitopaikka heidän läheisellään on ja tottakai hommaan kuuluu päivä-kahvit ja -kakku. Omaisten mielestä on huippukivaa tulla paikalle ja nähdä miten hyvin heidän oma mielenterveyskuntoutujansa tulee toimeen muiden kanssa ja tietenkin keskustella muiden omaisten kanssa. Joulun lähestyessä omaiset voivat ihastella miten hienoja joulukoristeita olemme jo asukkaiden kanssa yhdessä tehneet ja miten tunnelmallinen hoitokoti onkaan... Ja minkä vaivan me hoitajat näemme? Viikkoja ennen alkaa karsea rumba. Paikat pitää pitää extrasuperhyperpuhtaana, asukkaiden kanssa pitää useasti päivässä askarrella ja näpertää milloin tonttuja ja milloin jouluisia pöytäliinoja niin ja tottakai pitää ruveta tekemään itse niitä Oikeita koristeita joita sitten laitetaan esille. Asukkailta viedään voimat pois kaikenlaisella hömpötyksellä ja lumikävelyillä joista sitten otetaan varmasti kuvia jotta on todistusaineistoa että HEI ME LIIKUTAAN! Kumma kun keneltäkään ei ole paino pudonnut. Ja sitten omaiset vihdoin tulevat paikalle, kaikki ovat hymy perseessä esittelemässä paikkoja ja koristeluita ja kahvinkeitin on päällä aamusta iltaan. Sitten se on ohi. Ja arki alkaa.
Miksi omaisten vierailuja varten tällainen show? Ainakin omalla työpaikallani tämä liittyy puhtaasti siihen, että omaisilla on ihan järkyttävät kuvitelmat siitä millaista on mielenterveysongelmaisen arki. Muutaman kerran kun jonkun omainen on saanut tietää, että heidän Maijansa ei ole osallistunut viikon sisällä yhteenkään askartelu-tuokioon, on hoitajien yrittäjyydessä puute. He eivät ymmärrä, että jos ihmisellä on psyykkinen sairaus, on kausia jolloin ihminen jaksaa ja on kausia jolloin ihminen ei jaksa. Valitettavasti psyykkisesti oireileville ihmisille tyrkätään yhä enemmän lääkkeitä hoitokeinona, jotka aiheuttavat myös pahoinvointia, väsymystä, "zombiutta" ym. mikä häiritsee merkittävästi päivittäisiä toimia. Mutta sen sijaan, että omaiset olisivat ymmärtäväisiä ja kuuntelisivat mitä hoitajat yrittävät heille kertoa, niin ei ei ja ei- uusi hoitopaikka hakuseen. Pomo ottaa tietenkin kauheat paineet, sillä työpaikan mainehan on kyseessä ja mitä enemmän omaiset levittävät ymmärtämättömyydessään soopaa, sitä enemmän hoitopaikan maine kärsii. Joten mitä pomo tekee? Painostaa painamaan lisää töitä. Olemaan enemmän aktiivinen, olemaan Luova. Ja millä hitolla minusta tulee luova painostamalla? Painostusta tulee pomolta, sitä tulee omaisilta ja loppujen lopuksi myös työkavereilta kun aletaan syyttelemään sormella, että kenen vika nyt on kun tänään ei olla asukkaita lenkitetty.
Totuus on, rakkaat omaiset joista puhun nyt erittäin yleistävään sävyyn, että meillä hoitajilla ei ole oikeasti aikaa aktivoida potilaitamme jatkuvasti ja järkyttävällä tahdilla. Muutos, kehitys ja kuntoutus tapahtuu hitaasti, mutta sitä tehdään! Hoitajana ainakin itse olen niin lähellä potilaitani, että taatusti keksin heille virikkeellistä tekemistä ja teen heidän kanssaan niin paljon kuin pystyn. Annan heille työpäivän aikana lähes kaikkeni joka päivä, en pelkästään ylempien tahojen painostuksen takia, vaan heidän itsensä. Hoitajan tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Siihen pyrin aina. Mutta on myös huonoja aikoja. On niitä kun potilasta ei saa ylös sängystä aamulla. Kun häntä ei saa moneen päivään muualle kuin ruokaa hakemaan. Kun he eivät suostu ottamaan lääkkeitään ja kärsivät sen vuoksi. On niitä aikoja kun sairauden vuoksi potilaani ovat väsyneempiä, alakuloisempia tai vihaisempia kuin ennen. Niinä hetkinä annan heille edelleen kaikkeni, mutta se ei riitä. Heillä on itsemäärämisoikeus ja minä ainoastaan ohjaan, aktivoin ja yritän auttaa. Jos itse vaivaudutte tulemaan katsomaan läheistänne kahdesti vuodessa ja sitten syytätte meitä hoitajia kun olette kuvitelleet suuren muutoksten tapahtuneen- niin oikeasti- mitä vittua? Mitä vittua. Miksei asioita voi käsitellä niinkuin aikuisten kuuluu? Miksi heti pitää mennä levittämään paskaa hoitopaikasta jonka hoitajat eivät tee mitään, vaikka totuudessa ovat suurinpiirtein burn-outissa. "Kyllä nyt sanomalehden mielipidepalsta haluaa tietää mitä mieltä olen". Eniten minua vituttaa kuitenkin se, että pomoni on omaisten valituskirjeistä pelästynyt niin paljon, että menee itse (ja vetää meidät mukanaan) tähän leikkiin. Ja nyt ollaan sitten tilanteessa jossa esitetään omaisille enemmän kuin koskaan ihan vain jotta kaikki olisi tyytyväisiä... Kaikki paitsi hoitajat.


Mutta tasapainottaakseni tätä valituksen määrää; onhan niitä ihaniakin omaisia jotka luottavat ammatitaitoomme, ymmärtävät edistyksen hitauden ja jaksavat aina tervehtiä iloisesti. Niitä omaisia jotka tulevat käymään ja kysyvät ensimmäiseksi hoitajalta "Mitä sinulle kuuluu?". Ne ovat ihmisiä jotka saa hymyn huulille kaiken joulukrääsäpaskaaskartelun keskellä.

Huomenna aamuvuoro ja tähän aikaan hereillä?

-Nn

Hoitajan näkökulma: Viihdekäyttö, porttiteoria ja kannabiksen laillistaminen

Viimein siihen mihin viimeksi jäätiin. Pitkä tauko liittyy onnettomuuteen johon jouduin, sekä sen jälkiseuraamuksiin. Se siitä, nyt jatketaan.

Lähes jokainen meistä on nähnyt pienen pintaraapaisun siitä, millaisia päihderiippuvaiset ovat. Päihdehoitaja pääsee kuitenkin näkemään pintaa syvemmälle, joskus jopa syvemmälle kuin riippuvaisen omaiset.

Ensinnäkin aiheeseen joka puistatti minua jo opiskeluaikoina paljon. Porttiteoria. Eli siis se, että nuorena yksi kannabiksen polttelu kokeilu on askel lähemmäs "kovempia huumeita". Näin on ja näin ei ole. Useimmiten näin ei ole. Voisin kertoa kymmeniä tapauksia, joissa potilaani ovat ensihuumena käyttäneet näitä ns. Kovia Huumeita. Voisin myös kertoa niistä tapauksista joissa koviin huumeisiin on siirrytty jopa ennen alkoholia. Sekä tietenkin myös niistä, joissa ensin ollaan aloitettu tupakan poltolla varhaisteininä, siirrytty alkoholiin, kännissä kannabikseen ja myöhemmin kannabiksesta lääkkeiden väärinkäyttöön. Kaikkia tapauksia löytyy, mutta mikä tekee tästä porttiteoriasta säännön? Who knows. Itse en usko siihen en pätkääkään. Yleisin perustelu porttiteorialle mitä itselleni ainakin opiskeluaikoina toitotettiin oli, että nuoret saivat huumeet samalta välittäjältä ja kun miedommat huumeet olivat välittäjältä loppu- siirryttiin kovempiin koska "Muutakaan ei ole". Voisin laskea yhden käden sormilla ne tilanteet joissa potilaalleni olisi käynyt näin. Nyky-yhteiskunnassa  kannabista on niin helppo saada, ettei sitä edes vanhemmat ihmiset ymmärrä. Ensimmäiset "kontaktit" läheiseen kotikasvattelijaan saadaan jo teininä ja useimmiten nämä kontaktit ovat nimenomaan harmittomia kavereita jotka kasvattelevat hamppua keittiössään ihan omaksi ja tuttujen iloksi. Mitä tällä haen takaa on se, että ei ne miedompien huumeiden välittäjät ole mitään mafiosoja joilla on kotona hamppuviljelmä ja taskussa subutexia (Niitäkin toki on). Tämä kuitenkin todistaa ainakin jonkun verran sen, että välittäjän huumevarastoiden/ niiden olemattomuuden laittaminen porttiteorian perusteluksi ei todellakaan toimi. Ei voi muuta kuin kiittää luojaa, että päihdevalistuksessa ei enää käytetä tätä iltasatua teoriana. Jos nuori on kasvatukseltaan, taustoiltaan, geeneiltään, mielenkiinnonkohteiltaan, kavereiltaan altistuvainen kovempiin huumeisiin, hän niitä saa. Oli aiempaa mietojen huumeiden käyttämistä taustalla tai ei. PISTE!

Toinen asia joka tavallaan ehkä liittyy porttiteoriaan, mutta ei kuitenkaan, on niin kutsuttu viihdekäyttö. Toiset kiistäävät ilmiön olemassaolon toiset eivät. Hyvänä esimerkkinä seuraava tilanne;
Olin keskustelemassa erään nuoren potilaani vanhempien kanssa heidän lapsensa päihteiden käytöstä. Vanhemmille oli käynyt ilmi, että lapsi oli käyttänyt viikonloppuisin kannabista- silloin tällöin- ja olivat hakeutuneet avun luokse. Sanoin heille, että heidän lapsensa käyttöä voitaisiin kutsua nimellä viihdekäyttö, sillä se ei ole säännöllistä, hänellä ei ole psyykkistä, fyysistä tai sosiaalista riippuvuutta aineeseen ja nuori oli realistinen asian suhteen. Lapsen isä tyrmäsi käyttämäni termin heti; "Ei tämä ole mitään viihdekäyttöä, ei sellaista ole olemassakaan". Sen jälkeen pyysin häntä kuvailemaan hänen omaa alkoholin käyttöään yhdellä sanalla. Mies hiljeni. Jatkoin sanomalla; "Kun juot pelkästään silloin tällöin muutaman oluen ystäviesi kanssa, tai saunan kylkiäiseksi, mutta pystyisit täydellisesti elämään ilman olutta, millä termillä sitä voitaisiin kutsua?" Mies pysyi hiljaa ja sanoin; viihdekäyttö. Kummasti alkoi heidän nuorensa hoitosuunnitelman teko etenemään kun sain vanhemmat ymmärtämään, että kyseessä oli harmittavainen, mutta lievä ongelma joka kuitenkin tulisi kytkeä pois nuoren elämästä.
Tiedän kuitenkin paljon potilaita joilla viihdekäyttö jatkui ensin vuosia esimerkiksi viikonloppuihin painottuneena kannabiksen käytöllä, tai joillain rauhoittavien lääkkeiden napsimisella, mutta myöhemmin riistäytyi käsistä. Yleisin syy oli se, että nuori oli jäänyt ilman opiskelupaikkaa, oli jäänyt ilman kesätöitä jnejne. ja yht´äkkiä joka päivä oli vapaapäivä ja väli arjen ja viikonloppujen välillä sumeni = huumeiden käyttö tuli osaksi arkea. Viihdekäyttö on olemassa oleva asia, tiedostan myös, että kokeilukäyttö on aste joka ei välttämättä etene riippuvuudeksi. Voi hyvänen aika kun muutkin hoitotyötä tekevät ymmärtäisivät tämän...

Sitten aiheeseen jota minulta kysyttiin. Pitäisikö kannabis laillistaa?
Olen itseasiassa perehtynyt asiaan paljon. Näen asiassa niin paljon hyviä puolia, mutta toisaalta olen nähnyt myös asian varjopuolen... Kannabis-psykoosi, -riippuvuus, sivuoireilut jne. Jos irroitan hoitajan ominaisuuden itsestäni tekisi mieli jo huutaa, että laillistakaa se, sillä olen kyllästynyt tähän jahkailemiseen! En jaksa lukea enää yhtään aiheesta, saatikka kuunnella typeriä mielipiteitä jotka eivät edes pohjaudu faktaan niin asiaa puolustavilta kuin vastustaviltakin. Mutta koska ideana olisi nyt kertoa asiasta hoitajan näkökulmasta niin täältä palaa.
Hyvät vai huonot ensin? Aloitetaan hyvistä. Jos kannabis laillistettaisiin, siitä tulisi samankaltainen päihde kuin alkoholi. Sillä olisi ikärajat ja alaikäisten käyttöä vahdittaisiin. Kotikasvattaminen olisi laillista, samoin kuin hallussapito yms. Mielestäni kuitenkin oleellinen asia olisivat kannabiskahvilat joita muualla maailmalla jo onkin. Kannabiksesta voitaisiin periä veroa joka tietäisi hyvää Suomen taloudelle. Tottakai sen kasvattamiselle tarvittaisiin maatiloja ja maajusseja jolloin myös työllistettäisiin ihmisiä. Entä miten paljon säästettäisiin poliisien resursseja kun harmittomat kannabispidätykset jäisivät pois? Tai oikeuslaitoksen kun kaikki kannabiksen kasvatusta, hallussapitoa yms. koskevat oikeudenkäynnit jäisivät pitämättä? Olennaista on kuitenkin se, että kannabiksen laillisuus tai laittomuus ei vaikuta juurikaan siihen, miten paljon kannabista käytetään, ja jos laki ei toimi, silloin siihen käytetyt varat menevät hukkaan. Kannabiksen vaaroista ja haittavaikutuksista tiedotettaisiin ja kampanjoitaisiin ihan niinkuin alkoholinkin. Sen laillistaminen mielestäni myös vähentäisi useiden nuorten kiehtomusta asiaa kohtaan, sillä nuoria usein kiehtoo kaikki mikä on laitonta. Näen myös sen tuomat lääketieteelliset edut ja miten sitä voitaisiin hyödyntää kipulääkkeenä, syöpähoidossa, MS-taudin hoidossa, masennuksen hoidossa jnejne. Käyttötapoja olisi monia jos niihin annettaisiin mahdollisuus! Suomen huumepoltiikka on mielestäni äärimmäisen epäjohdonmukainen, hämmentävä ja vanhanaikainen. Vaikka millaisia tutkimustuloksia on jo olemassa- muutosta ei tehdä sillä vanha on parempi... Hohhoijaa. Entäs se Niinistönkin esille ottama nuorten syrjäytyminen. Päihdehoitajana olen saanut aika hyvän kuvan siitä, millainen huumeita käyttävien ihmisten tukiverkosto, tai ylipäätään sosiaalinen verkosto on. Koska he rikkovat sunnuntaipolttelullaan lakia, heidät leimataan, heitä syrjitään ja he hakeutuvat samanlaisten ihmisten pariin hyväksynnän saamiseksi. Potilaistani suurin osa on sanonut, että huumeaddiktina olemisen huonoimmat puolet ovat rahaongelmat ja syrjäytyneisyys. Miten voi vieroittautua kun muu yhteiskunta halveksuu? Noh, meni ehkä asian ohi, mutta se mitä yritän sanoa on, että kannabiksen käyttöön liittyvää syrjäytyminen, työttömyys, aikaansaamattomuus johtuu ehkä osakseen myös siitä, että me muut yhteiskuntalaiset olemme heidät jo leimanneet käyttönsä vuoksi.
Entäs sitten ne huonot puolet? Valitettavasti kun olen nähnyt niin paljon ihmisiä jotka ovat kannabiksen käytön vuoksi menettäneet elämässään kaiken, tuntuu jotenkin oudolta, että kyseinen huume laillistettaisiin. Tarkempiin potilaskohtaisiin tietoihin en tässä kohtaa mene. Tiedostan, että ne ihmiset joilla on tapana yliampua ovat riskialttiita minkä tahansa päihteen käyttäjinä, kannabis on heille vain väline elämänsä tuhoamiseen- se voisi olla yhtä lailla mikä tahansa muu päihde, kannabis on ehkä vain niin helposti saatavilla. Toinen asia mikä mielestäni on huono puoli on tietenkin olemassa oleva riski psykoosiin, sekä muut Oikeat haittavaikutukset. Hidas oppiminen, muistin heikentyminen jne. Nuorilla tämä näkyy huonona koulumenestyksenä, vanhemmilla huonona työsuorituksena. Entäs kannabis skitsofrenian laukaisijana? Senkin olen ehtinyt nähdä urallani. Mutta ehkä suurin syy miksi en ole lähtenyt allekirjoittelemaan mitään laillistamisjuttuja on se, että mielessä käy miten se kuormittaisi päihdehoitoloita, kuntoutuskoteja ja psykiatrisia osastoja. Tällä hetkellä ainoa laillinen päihde Suomessa on alkoholi ja alkoholista eroon haluavia addikteja on jo joka osasto täynnä, loput ovat sitten kotona tai kadulla. Entä jos tulisi toinen laillinen päihde? Mahdollisuus on, että se lisäisi käyttäjiä ainakin jonkun verran, ja kuten aiemmin mainitsin, niitä ihmisiä joilla on tapana ampua yli on paljon, ja nyt heillä olisi yhden aseen sijasta kaksi. Yhteenvetona voisin sanoa, että jos kannabis laillistettaisiin, tulisi samalla tehdä suuri muutos sosiaali-ja terveyspalvelu-lakeihin ja -piireihin.


Huh tästä tuli pidempi kuin ajattelin enkä ole sanonut vielä läheskään kaikkea! Ehkä kuitenkin pääpiirteittäin sain sanottua sen mitä pitikin. Olen mukana realistisemman päihdevalistuksen suunnittelussa ja tavoitteenani olisikin, että kaikki olemattomilla asioilla pelottelu jätettäisiin huumevalistuksesta pois. Faktat pöytään- jokainen saa kokeilla onneaan itse.

-Nn

Plussat ja miinukset sekä Kannabisseminaari

Hoitajan päivän piristäjät:

1. Hymy- kaikessa yksinkertaisuudessaan
2. Asiakas jonka kanssa kunnioitus on molemminpuoleista- tämä on oikeastaan se ihanteellisin tilanne, harmi, että tämä on työpaikallani harvinaista
3. Omaiset jotka kokevat sinun hoitavan "potilaan" lisäksi myös omaisia- etenkin saattohoidossa tämä tarkoittaa onnistumista!

Tässä asiat jotka tänään saivat minut hymyilemään ihan oikeasti. Kahvitaukoa ei tarvinnut pitää, sillä työmotivaatio oli hurjaa! Kotiin tullessani tajusin, että jalat olivat kipeät, polvikin reistaili- mutta pääasia, että sain tänään paljon hyvää aikaan! Mutta ei ole plussia ilman miinuksia.

Päivän pahentajat:

1. Työkaverin krapula; koko yhteisö kärsi
2. Vaatteet piti vaihtaa kaksi kertaa- liikkeellä oksennustautia!
3. Unohdin likaiset vaatteeni työpaikalle... Olisi pitänyt pistää pesuun- hitto!

Entäs sitten arkielämässä? Plussat ja miinukset? Vietin tämän iltapäivän tutustuessa Kannabisakatemian järjestämän kannabisseminaarin sisältöön. Mielenkiintoinen aihe jonka kautta päädyin surffailemaan tietokoneellani monta tuntia. Neutraali päivä. Plus miinus nolla.

Tutustuthan sinäkin: Kannabisakatemia
Sekä sivu jolle surffailuni kautta jumituin muutamaksi tunniksi: http://www.suviko.blogspot.fi/ "Suomen virallisen kotikasvattajan blogi"
Loistavaa lukemista näin keskiviikko illalle! Harmittaaa etten päässyt mukaan Kannabisseminaariin, ensi kerralla sitten. Seuraava kertahan tulee!?

Sosiaali-ja terveysalan ammattilaisiin kohdistuva väkivalta

Tämän tekstin kirjoittaminen on oikeastaan ollut vaikeampaa kuin kuvittelin. Pohdiskelin ensin pitkään mistä ajankohtaisesta aiheesta lähden kirjoittamaan, mietin ja kirjoitin pitkän tovin Sauli Niinistön uudesta syrjäytymisen ehkäisy -jupakasta, sen jälkeen kumitin koko tekstin itsekseni hihitellen; en todellakaan aloita blogiani kirjoittamalla mielipiteitäni tasavaltamme "uudesta" presidentistä, ne mielipiteet jääköön toistaiseksi varjoon. Sen jälkeen aloin pohtimaan opiskeluaikojani, mitä jos lähtisin liikkeelle ihan alusta? Ei, sekin jääköön toistaiseksi kirjoittamatta. Sitten aloin jo tekemään muita juttuja ja eksyin kuitenkin Iltalehden sivulle... Silmät valitettavasti osuivat artikkeliin "Potilas löi lääkäriä" ja siitä sitten lähtikin juttu luistamaan...

AI ETTÄ IHAN LÄÄKÄRIÄ!
On se kumma kun hoitajiin kohdistuva väkivalta on tietyissä hoitoyksiköissä päivittäistä, ja sitten kun joku suutahtaa lääkärille ja läimäyttää avointa kämmentä niin jopas on otsikoinnin aihetta! Tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että juorulehti sai minut näinkin äkäiseksi, sillä yleensä osaan jättää vastaavat asiat omaan arvoonsa, mutta nyt jostain syystä klikkasi.
Joka neljäs hoitaja on jossain vaiheessa työelämäänsä kokenut väkivaltaa, tätä esiintyy etenkin vanhustenhoidossa, psykiatrisilla osastoilla, sekä ensiavussa. "Erityisen yleistä hoitajiin kohdistuva väkivalta on vanhustenhoidossa, ensiavussa ja psykiatrisessa hoidossa sekä vammaishuollossa. Vanhustenhoidon painopistettä siirretään laitoshoidosta kotihoitoon. Nyt on uusi ilmiö kotisairaanhoidossa ja kotihoidossa esiintyvä väkivalta, sanoo Tehyn henkilöstöpoliittinen asiamies Irmeli Vuoriluoto.". Kotihoidossa tosiaan. Muistelen kauhulla sitä aikaa kun tein töitä kotihoidossa. Kunnassa jossa kotihoidon asiakaskunta oli kymmenkertainen hoitajiin verrattuna ja asiakkaiden luona vietetty aika laskettiin minuutin tarkkuudella, oli paljon hoitajiin kohdistuvaa väkivaltaa. Lyömistä, puremista, potkimista, päälle sylkemistä tai virtsaamista, haukkumista, huutamista ja syyttelyä. Kunnan tarjoamien resurssien kanssa oli mahdotonta löytää yhteistä säveltä asiakkaiden kanssa, sillä ei heidän hoitamiseensa ollut tarpeeksi aikaa. Ymmärrän täysin asiakkaiden ja omaisten turhautumisen kotihoidon toimintaan. Eikä tästä ole montaa vuotta, ja ymmärtääkseni tilanne on vain kuormittunut lisää.
Älä riko hoitajaasi-kampanja on mielestäni saanut ihan hyvin huomiota, mutta esimiehet eivät ole tärkeintä sanomaa vielä ymmärtäneet. Hoitajien ei kuulu kestää väkivaltaa tai asiakkaiden jatkuvaa sortamista. Silti jatkuvasti työpaikoilla törmää tilanteisiin jossa esimies katsoo asiaa sormien läpi. Kotihoidossa oli kerran tilanne jossa asiakas löi minua lasipullolla päähän. Esimies käski valehdella työterveyshuollossa mistä vamma tuli. Kaiken lisäksi jouduin menemään asiakkaan luokse useasti uudestaan, vaikka tilanne oli, ainakin hetkellisesti, traumatisoinut minut. Koskaan ei tiennyt mitä oven takana odotti ja ainoastaan psykiatrin kanssa juttelu sai minut takaisin täysin työkykyiseksi. Työkaverillani tilanne oli vielä pahempi; hän oli jatkuvasti kuunnellut erään asiakkaan henkilökohtaisuuksiin menevää valittamista, huutamista ja sortamista. Eräänä päivänä kyseinen asiakas vannotti, että jos työkaverini astuisi hänen asuntoonsa vielä, kaivaisi hän vanhan aseensa esiin ja tappaisi tämän. Tilanteesta keskusteltiin paljon ja asiakas onnistui puhumaan kätensä puhtaaksi ja esimiehen päätös oli; että työkaverini ei saisi lupaa olla menemättä. "Asiakkaita ei kotihoidossa voida valita, sinne mennään minne määrätään".
Mielestäni tämä on aihe jota jokainen voi purkaa auki itsekseen loputtomiin asti, millaista on oma käyttäytyminen hoitohenkilökuntaa kohtaan, entä meidän isämme, äitimme, mummimme, vaarimme? Hoitajan on vaikea arvostella asiakkaan käyttäytymistä hoitosuhteen luonteen vuoksi, mutta omaisilla on asiaan paljon vaikutusvaltaa. (Luetaan tietenkin pois väkivaltaisuudet jotka ovat selkeästi liitännäisiiä johonkin sairauteen kuten dementia, psykoosi jne.) Jokainen meistä joutuu joskus elämässään turvautumaan sosiaali-ja terveyspalveluihin ja jokainen meistä on itse vastuussa siitä miten me hoitohenkilökuntaa kohtelemme. Ymmärrän, että terveyskeskuksessa turpaansa saanut yleislääkäri on ollut asiasta varmasti hämillään/peloissaan/shokissa ja ymmärrän myös innokaan toimittajan pilkkeen silmäkulmassa; tästähän voisi tulla etusivun uutinen. Oli toimittajan tarkoitus mikä hyvänsä, toivon, että tästä puhuttaisiin jatkossakin. Kaikenlainen mediahuomio aiheesta on kuitenkin vain positiivista- jokainen sosiaali- ja terveysalan ammattilainen varmasti tarvitsee lisää tietoa aiheesta, ja uskoisin että muidenkin ihmisten keskuudessa syntyisi keskustelua aiheesta.
Sillä kuten sanottu, jokainen meistä tulee jossain vaiheessa elämäänsä tarvitsemaan sosiaali-ja terveyspalveluja.

Se mistä kaikki sai alkunsa

Tänään päätin toteuttaa ajatuksen joka on kutitellut takaraivossa jo jonkun aikaa; oman blogin perustaminen. Aiheeksi valikoitui se mikä on puhuttanut hoitajien keskuudessa ihan ammattimme syntymästä asti- millainen hoitajan kuuluisi olla, saako hoitajalla olla tunteita ja miten hoitajan tulisi pitää työ ja arki erossa toisistaan. Onko olemassa vihaista hoitajaa? Entä turhautunutta?

Salassapitovelvollisuutta ja täydellistä nimettömyyttä noudattaen aion nyt jakaa kaiken sen, mitä hoitajan työhön kuuluu, miltä hoitajasta tuntuu ja mikä saa ihmisen kestämään ympärillä vellovan surun, menetyksen ja inhon keskellä. Hoitajan ammatti on mielestäni äärimmäisen antoisa, opettava ja ihmisläheinen työ enkä vaihtaisi sitä koskaan mihinkään, joten nimimerkkiäni NegativeNurse ei tule käsittää väärin, en usko, että kukaan tätä työtä tekisi ellei siitä pitäisi (ei ainakaan kovin kauaa). Hoitajan ammatissa kohtaa kuitenkin jatkuvasti erilaisia ihmisiä joiden arvostus tätä työtä kohtaan vaihtelee laidasta laitaan, ja tuntuu, että ammattiamme pidetään joko helppona tai sitten meitä pidetään niin tunteettomina että kykenemme tähän. Turha luulo. Ja ne luulot haluan viedä pois kaikilta joilla niitä vielä on. En kykenisi sormilla laskemaan kuinka monta kertaa inhimillisyyteni on saanut minut itkemään työpaikalla, tai sen sijaan tuonut kurkkuuni oksennusrefleksin.
Se mitä haluan tästä blogista saada irti itselleni, on tietynlainen avautuminen, nimettömyyden turvin suoraan puhuminen ja asioiden purkaminen. Sen sijaan mitä haluan opettaa/antaa lukijoille tämän avulla on näkemys siihen mitä hoitajan ammatti oikeasti on ja kannustaa muita hoitajia olemaan suorasanaisia, avoimia ja rehellisiä ammatistamme puhuttaessa. Mitä turhaan kaunistelemaan vaipan vaihtamista saatikka kuolevan ihmisen pesemistä kun siinä ei oikeastaan ole mitään kaunista? Miksi pitäisi aina olla niin positiivinen ja ammatissamme ei saisi olla mitään mikä meitä oksettaisi, ahdistaisi tai masentaisi. Niitä asioita on ja paljon, ja niistä pitää myös voida puhua! Jollei kasvotusten kenenkään kanssa niin paperille. Guarantee it's worth it.
Huomiseen- jaksamista niille jotka valvovat muiden unia!

-Nn-