Miksi en kykene työskentelemään vammaisten kanssa?

On yksi "asiakastyyppi" joiden kanssa en kykene työskentelemään. Vammaiset. Erityisesti kehitysvammaiset. Mutta myös liikuntavammaiset tai muuten vain vammautuneet. Luokitellaan tähän ryhmään nyt myös esim. MS- tai ALS-potilaat.
Kyse ei ole omasta kapeakatseisuudesta, epäammattimaisuudesta tms. Jokaisella hoitajalla on omat rajansa, monella meistä se raja näkyy asiakaskunnassa. Tiedän hoitajia jotka eivät ikinä lähtisi hoitamaan päihdeaddikteja, silti itse kykenen siihen. Itse en kykene olemaan vammaisten kanssa, toiset pystyvät. Ennen kuin olin tehnyt töitä vammaisten kanssa päivääkään, monet sanoivat minulle miten antoisaa ja ihanaa vammaisten kanssa työskentely onkaan. Ei ole. Ei minun mielestäni.

Mutta miksi ei? Ensinnäkin, olen kyllä tehnyt heidän kanssaan töitä aika monimuotoisesti. Opiskeluaikoinani olin 5 viikkoa työharjoittelussa vammaisten parissa, ja sen jälkeen tein noin puolisen vuotta töitä sijaisena heidän kanssaan. Tämän lisäksi olin mukana erään järjestön toiminnassa joka ajaa mm. MS-potilaiden etuja. Eli yritystä löytyy! Suurin syy kykenemättömyyteeni on se, että koen itseni jotenkin "parempikuntoiseksi" kuin heidät jonka vuoksi joudun valikoimaan sanojani liikaa, ja koen sääliä. Ei pyörätuolissa olevalle vain kehtaa sanoa, että "Juoksen nopeasti hakemassa avaimet", "Odota tässä niin minä menen", "Kylläpä portaat väsytti", okei ehkä jo ymmärsitte. Vastaani tuli koko ajan tilanteita joissa punastelin mainitessani jotain kävelemisestä, juoksemisesta tai vastaavasta ja sain harkita sanojani todella tarkkaan, vaikka toisaalta ei heitä (ainakaan suurinta osaa) haitannut vaikka puhuisin jaloista. Itselläni päässä vippasi. No tämä oli vasta pyörätuolipotilaiden kanssa tapahtuva kommunikaatioongelma, entäs sitten kun on ihminen joka ei pysty liikuttamaan muuta kuin silmiiän, "Otatko mehua.. Ainiin et voi puhua". Tai entäs sokeiden kanssa keskustelu? "Kumman näistä paidoista haluat... Hups". Se oli ihan kamalaa! MUTTA, siitä pääsi yli kun oppi tuntemaan asiakkaat, sen jälkeen tulikin seuraava ongelma. Sääli. Erityisesti liikuntavammaisten kanssa työskentely sai minut monesti itkemään. He olivat ehkä olleet elämänsä huipulla, vasta valmistuneita, kauneuskilpailujen voittajia, viimeisillään raskaana ja jonkun onnettomuuden vuoksi menettäneet elämässään hetkellisesti paljon, ja pysyvästi jotakin. Liikuntavammaisten parissa on oman kokemukseni mukaan myös enemmän alkoholiongelmaa ja masennusta. Jouduin useasti tilanteisiin joissa asiakkaani anoivat, että esim. työntäisin heidät alas parvekkeelta, sillä heidän elämänsä ei ollut elämisen arvoista. Mikä minä siihen olen sanomaan, että oletpas? Itse kun niin vakaasti uskon siihen, että ihminen saa itse päättää kohtalostaan, mutta näillä ihmisillä se oli täysin mahdotonta, jotkut heistä eivät saaneet päättää yhtään mitään.
Kun sitten kuulin jatkuvasti näitä kamalia tarinoita siitä, miten asiakkaani olivat vammautuneet, aloin työajan ulkopuolella hysterisoida. Ulkona ollessani ajattelin vain sitä, että kohta jään auton alle, aloin soittelemaan jatkuvasti poikaystävälleni hänen olinpaikkaansa ja ylipäätään oliko hän hengissä, aloin tarkkailemaan itsessäni kaikkia merkkejä jotka saattaisivat viitata esim. MS- taudin ensioireisiin. Suoraan sanottuna sekosin. Työpaikallani aloin arvostaa näitä ihmisiä todella paljon, he jotka olivat menettäneet niin paljon, jaksoivat uskoa itseensä ja elivät niin normaalia elämää kuin mahdollista, olivat paljon vahvempia kuin minä itse. He uskalsivat mennä ulos pyörätuolissa, ruokalappu kaulalla ja kuola poskella. Itse en aikoinaan uskaltanut mennä ulos ilman meikkiä- mitä helvettiä! Nämä ihmiset ovat supermiehiä/naisia!
Oma arvostukseni oli jossain kohtaa katossa, ja sitten kohtasin uuden ongelman. Narsistit, egoistit ym. Työpaikallani oli järjetön määrä ihmisiä jotka saivat jotain kiksejä siitä, että olivat parempia kuin asiakkaansa. He alistivat tarkoituksella näitä ihmisiä ja nauttivat siitä kun saivat huokaillen tehdä heidän puolestaan asioita. Se oli aika pitkälti viimeinen niitti. Oma hysteriani, sääli, kommunikaatiovaikeudet ja siihen päälle idiootteja työkavereita. Juttelin erään toisen hoitajan kanssa joka on tehnyt lähemmäs kahtakymmentä vuotta töitä vammaisten kanssa ympäri Suomea. Hän kertoi huomanneensa saman jo ihan uransa alkuvaiheessa. Ilmeisesti vammaiset ovat helppo kohde ihmiselle joka haluaa kokea ylemmyyttä. Järkytyin.
Työni heidän kanssaan oli vaikeaa monesta muustakin syystä. Se on fyysisesti erittäin raskasta; nostelu, kääntely, työntäminen ja siirtäminen teki pahaa selälle. Sen lisäksi, on pakko myöntää, kyllä minua välillä oksetti heidän kuolaaminen, pakkoliikkeet, nielemisvaikeudet ja epäselvä puhe jota tuottaessa he sylkevät naamaasi ruuanjäämiä. Huono hygienia, paskan ja kusen haju kaikkialla ja käsihygieniasta ei ole tietoakaan. Mutta minkäs he sille voivat, huono hygienia on ehkä, ainakin joissain tapauksissa, lähinnä hoitajien vika.

Joka tapauksessa tämä on yleisesti ottaen sellainen asia josta jotkut hoitajatkin häpeilevät puhua. Hoitajan kun olisi tarkoitus kyetä olemaan superihminen joka kykenee työskentelemään kaikkien ihmisten kanssa! Jos ihminen kykenisi työskentelemään kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaississa olosuhteissa, hän ei olisi enää inhimillinen. Epäinhimillinen hoitaja sen sijaan ei kuulosta hyvältä. Kyllä meillä kaikilla on joku raja jota on vaikea ylittää, mutta ei sitä silti pidä kainostella sanoa ääneen!
Millaisten ihmisten kanssa Sinä et pysty työskentelemään?